Isän oma isä kuoli keuhkosyöpään

Ulkoasuu tässä nyt vähän muuttelin.
Muttajuu,
Eilen näky pieni valonpilkahdus pimeässä.
Ei, iskän tilaan ei oo mitään muutoksia.
Vaan, että mulla oli eilen iskän kanssa ihan sairaan kivaa.
Lähettii mopoilemaa, se selitti mulle liikennesääntöjä, ja vietin vaan aikaa sen kanssa.
Oli jotenki ristiriitanen fiilis.
Samal hirvee olo siitä et näit hetkii ei luultavasti enää hirveesti tuu.
Mut samal iha sairaan onnellinen olo.

Ja hei, löysin ihan mahtavan muusikon, nimi on Keith Urban.
Käykää kuuntelemassa, löytyy ihan youtubesta.
Mahtavii biisei ja mahtava ääni sillä miehellä.
Sillä on sellanen biisi ku song for my dad.
Se on ihan älyttömän nätti biisi, ja ku sitä kuuntelee nii tekis mieli itkee ja nauraa samaa aikaa.

Ja muuten, jos tätä ei vielä aiemmissa postauksissa lue, niin isän oma isä kuoli syöpään. Just keuhkosyöpään.
Mä luulen et iskä tietää milt must tuntuu.
Oon aika varma siitä.
Tänää se läjäytti mun käteen A4 kokosen paperin, joka oli täynnä tekstii. Siin oli kirje sen isälle.
Isän isä, eli mun ukki, kuoli ku isä oli 10 vuotias.
Pari vuotta sitte iskä siis kirjotti sille kirjeen, iha sellane psykologinen projekti.
Oli kaunista luettavaa, ja tuntu et ne ajatukset ois tullu mun päästä.
Vaikkei isä ookkaa mun biologinen isä, nii on jännä huomata kuinka paljon meis on samaa.
Ja eilen, ku oltii ajelemassa, nii tuli tosi hyvä fiilis siitä et iskä ylisti mun ajotaidot taivaisii.
Tuli just sellanen olo et hei, nyt se saa olla must ylpee.
Mä osaan sittenki jotain.

Mulle on kaikki iha sama

Iskä oli toissapäivänä ohutneula kokeissa.
Seittemän piikkii kaulan imusolmukkeisii.
Ne kokeet otettii sen takii, ku ne oli jotain sielt imusolmukkeist löytäny ja nyt pitää tutkii tarkemmin.
Plus et iskäl on viel angiina.
Iskä on just täl hetkel lääkäris.
Ne on ollu siel taas jonki aikaa. Et kattoo nyt mitä tapahtuu ku ne tulee kotii.

Jos tähän ois olemassa joku parannuskeino, joku ase, jotain, mä hankkisin sen.
Mä tekisin mitä vaan et mä saisin sen.
Ja jos mulla aivot riittäis, nii mä keksisin sen.

Mua ei oikeen jaksa kiinnostaa mikään.
Mun pitäis olla nyt siivoomassa, ruokkimassa koiraa ja lukemassa kokeeseen.
Koiraa mä jaksan viel nipin napin hoitaa, mut koko kämpän siistiys on mulle aika se ja sama. Ei mua jaksa kiinnostaa. En mä ennenkää oo hirveen siisti ihminen ollu mut kyl mua on alkanu häiritsee jos kämppä ei oo siisti. Nyt mulle on ihan sama vaik tääl kasvais hometta nurkissa. Mulle on ihan kaikki ihan sama.
Koulu ei oo nii ihan sama, mut mä en vaan jaksa, mä en saa aikaseks sitä et mä ottaisin sen koekirjan esiin ja rupeisin kirjoittaa muistiinpanoja. Tai et jaksaisin kiinnostuu jostai esseestä.

Mä muuten laulan ton apulannan armon siel hautajaisissa.
Se jotenki kuvaa niin hyvin tätä mun oloa, koko tätä tilannetta.
Pähkinänkuoressa koko tää paska.
Ja se on muutenkin yksinkertasesti vaan niin kaunis biisi.

Iskällä on nyt aika tiuhaa tahtii sädehoitoja.
Hyvähän se on.
Ja toivottavasti se auttaiski jotain.
Ei sitä koskaan tiedä, jos vaikka ne kasvaimet pienenis niin paljon et nä häviäis kokonaa ja iskän ei tarttis kuolla.
Mä en sais antaa itteni ajatella noin, mut mä silti teen sitä.
Ihan huomaamattani.
Trust me, ei oo niin helppoo hokee koko ajan ittelleen et "mun isä kuolee, mun isä kuolee"
Ois niin helpompi elää tollases kuvitelmas.
Mä sallin ittelleni siinä elämisen aina pieniks hetkiks. Päiväs täytyy olla pari kertaa millon mä pystyn hymyillä, ja et tuntuu et sais happee taas.

Mut nyt on taas pakko lähtee ton koiran kaa ulos, ilmaki näyttää sopivan kirpeeltä. Tollasta ilmaa isä rakastaa.

Mä oon enää pelkkä raunio

Iskä on aina rakastanu kaikkee pientä näpertämistä.
Moottorijutut on sen juttu.
Nyt se on sitte "viimeseks jutukseen" laittanu mun skoban valmiiks.
Ja hieno tuli.
Ja kyl siihen aikaaki on menny.
Kohta sit vaa kortti kätee, ja huristelemaa.

Mä vaan tässä mietin että..
Että että.
Mitä teen jos mä onnistun rikkomaan sen?
tai jos ajan ylinopeutta ja poliisit pysäyttää?
Iskä on aina hoitanu kaiken kuntoon.
Saanu kaiken aina paremmaks.

Mun päätä särkee taas.
Välil toi särky on nii kovaa,
Et ei pysty muuta ajattelekkaa.
Täytyy vaan painuu kippuralle maahan,
oksettaa,
huimaa,
tekis mieli huutaa, koska tuntuu et se kipu lievittyis sillä.
Mut se ei auta.

Tää ei oo migreenii.
Tää on pahempaa.

Sitä mukaa ku ilmat pimenee,
mun energia katoo.

Ennen oon aina tykänny syksystä, mut nyt kaikesta tulee mieleen jotain pahaa.
Lehdet menettää värinsä, ne tippuu ja mätänee maahan, tulee kylmä, tulee pimeetä, kohta on jo joulu.
Ja isä ei välttämättä nää enää ees joulua.

Miten mä saan tän olon pois?
Mä oon enää pelkkä raunio,
ja musta tuntuu,
että tätä rauniota ei saada nii helposti korjattuu.

Ainoo mitä mä pystyn tehä, on kattoo vierestä.

Joka aamu herääminen tuntuu vaan vaikeammalt.
Joka aamu mä ajattelen, et onks täs missään enää mitään järkee.
Miks mä ees nousen sängyst ylös?

Minuutti minuutilta,
tunti tunnilta,
viikko viikolta,
se hetki lähestyy.

Mä en vaan enää kestä.
Mun päähän särkee aivan hillittömästi koko ajan, mä saatan saada iha järkyttävii itkukohtauksii keskel päivää.
Joskus tuntuu, et ois vaan ollu niin parempi jos se ois minä eikä faija.
luultavasti kestäisinki sen paremmin ku täl hetkel.
Se on vaa hirveet nähä ku toinen suree, tai ku se ottaa noit lääkkeit.
Tai ku tietää miten se kuihtuu pois.
Se ihminen tekee tos hidast kuolemaa.
Ja ainoo mitä mä pystyn tehä, on vaa kattoo vierestä.

Mä en enää haluu olla ulkona kavereitten kaa.
Jotenki tuntuu nii tyhmält et ne pitää siin hauskaa ja mä mietin et minkälaisii kukkii isän hautajaisii hankitaa.
Mut en mä haluis olla täälläkää.

Mun on nykyää tosi vaikee tehä minkäänlaisii päätöksii.
Ja sen takii oonki varmaa loukannu aika monii mun lähipiiristä.
Mä en tee sitä tahallani.
Mun pään sisällä on vaan niin iso solmu, ja aina ku yritän avata sitä, nii se vaan kiristyy.
Mun ajatukset ei kulje, en osaa miettii mitään selvästi tai loppuun.
Stressaan ihan kaikesta, pienimmistki jutuist.
Kaikki kaatuu päälle.

Oon ajatellu ottaa tatuoinnin.
Siin ois siivet ympärillä, ja keskel olevas tekstis lukis "Daddy's little girl"

"Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen"

Miks tää kaikki tapahtuu nyt?
Miks tää kaikki tapahtuu mulle?
Miks mulle opetetaan asiat pahimmalla tavalla?

"Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
Osan jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää"

Mun on vaan niin vaikee puhuu näist asioist, ja silti kelaan niit koko ajan.
Yrittää pysyy vahvana muitten takii, vaikka itekki on romahtamispisteessä.

"Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika"

Mua pelottaa.
Jos nyt jo on näin vaikeeta,
nii mitä sitte tapahtuu, ja mitä mä tunnen,
ku se oikeesti sit tapahtuu?

"Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin"

Isä on ollu mulle aina ihan sairaan kiltti.
Ja mulla on hyvii muistoi siitä.
Miks sen täytyy päättyy nyt?

"Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää"

Mun tekis mieli vaan kieltää koko asia.
Ajatella, että isä on saanu väärän diagnoosin.
Et se elää viel montakymmentä vuotta.
Mun niin tekis mieli ajatella niin.
Mut mä en voi.

"Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää"

Himassa mä haistan syövän,
kuulen syövän,
nään syövän,
kuulen syövän.
Eikä enää auta jos mä lähen johonki.
Se syöpä seuraa mua.

"Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan"

Mä oon alkanu saamaan painajaisii.
Isä arkussa,
kaikki itkee,
Isä on ihan kalpee,
isä on kalpee ja heikko.
Isä ei hengitä.
Ja se painajainen seuraa mua koko päivän,
siihen saakka et meen nukkumaan,
ja unissa se jatkaa mun vainoomista.


Tää ei voi olla oikein.
Tää vaan ei voi olla.
Ei sellaselle ihmiselle.
Ei mun isälle.
Mä odotan täällä koko ajan soittoa, jossa langan päässä joku sanoin että "hei, me tehtiin virhe, sut voidaakin leikata, läheppä tulee sairaalaan"
vaikka kyllä mä tiedän ettei sellasta soittoa tuu.
Mun tekis vaan mieli itkee, huutaa, raivota, karjuu, hakkaa päätä seinään.
Mä oon niin turhautunu.
Mä haluaisin auttaa.
Mä haluaisin tehä jotain !

"Mun ajatukset pyörii hirveissä asioissa pitkin päivää"

oltiin tänää siis siel leffas.
Hyvinhän se sit meni, käytii kattoo se Prinsessa.
Oli iha hauska.
Aijemmin päiväl oltii muutenki ostoksilla, ja törmättiin sitten vanhoihin tuttuihin jotka on iha uskoon hurahtaineita.
Päättivät sitte rupee saarnaamaan siitä miten jumala välittää ja miten jumala on halunnut että näin käy.
Että isä kuolee.
Mutta jumala voi myös armahtaa, hallelujah jumala on hyvä, jumala parantaa.
Näytti siltä et ne ois saanu orgasmin jumalasta.
Okei, mä en tuomitse ketään uskon vuoksi.
Mutta ei sitä uskoo tarttis tollalailla muille hehkuttaa.
Tai, no, ainakaa mulle.
Rupesivat sitten vielä siinä selittämään että kun heidän tutullaan oli ollut keuhkosyöpä ja hänelle oli ilmestynyt jumala ja sen jälkeen syöpää ei enää ollut!
Hallelujah taas jumala näytti hyvyytensä.
Teki mieli siinä jo karjasta että pitää päänsä kiinni ja antaa ihmisten surra rauhassa.
Just ku ollaan hyväksytty asia nii tulee tollasia idiootteja vastaa.

Iskällä on nyt ääni ihan kähee.
Sil oli ollu joku tähystyskuvaus keuhkoille, ja sellanen sairaan paksu putki oltii työnnetty sen kurkusta alas.
Samallahan se onnistu vahingoittaa sen äänihuulia, mut ei pitäis olla mitää pysyvää.
Säällitävältähän se kuulostaa ku kähisee ja kähisee vaan.

Jotenki hirveetä ajatella, että missä mun ajatukset pyörii pitkin päivää.
Oon jo vähä aikaa täs miettiny et mitä soitan iskän hautajaisissa.
En oo keksiny mitää.
Mikään biisi ei vaa jotenki..
Jotenki sovi.
Sen täytyis olla jotain spesiaalii.
Mut mun on tosi vaikee ite keksii sanotuksii.
Jotenki vaa tuntuu et se biisi pitäis tehä ite.

Iskä adoptoi mut ens viikon aikana.
Joo, toi isä ei oo mun biologinen isä, eikä se oo ikinä mua adoptoinu.
Mut oon aina pitäny sitä mun isänä, koska en mä ees muista aikaa ennen sitä.
Toi adoptio..
Se on mulle tärkee juttu.
Ei varmaa kukaa uskokkaa kuinka tärkee.
En mäkää sitä aluks tajunnu.
Ehkä mä haen sillä sitä, et mä tuntisin itteni kokonaiseks.
Jotenki mulla on ihan sairaan puolikas olo, en mä sitten tiedä mistä se johtuu, mut se on ollu mulla melkeen aina.

"Ku avaan silmäni, nii ootko enään täällä?"

Mua väsyttää nykyää tosi paljon.
Koko ajan sellanen voipunu olo,
eikä vaa enää jaksais.
Joskus tuntuu siltä, että mitä mä ees yritän.
Miks mä yritän vaikuttaa siltä, et kaikki on kunnossa, ja et kaikki on normaalisti,
vaikka kaikki kuitenki tietää ettei oo.
Ois vaa nii helppoo jäädä tonne sängyn pohjalle makaamaan eikä nousta sielt enää. Olla ajattelematta mitää. Nukkuu pois tää kaikki paska, nukkuu siihe saakka et tää kaikki on ohi.
Nukkuu koko elämä.
Mä oon enää vaa tyhjä kuori siit mikä ennen olin.
Sama ulkonäkö säilyy, mut mä oon silti ihan eri.
Niinku jo aijemassa tekstissä kirjotin,
mun on enää vaikee olla onnellinen.
Ja ennen mä hymyilin koko ajan.
Mä olin kaveriporukassa aina se idiootti joka heitti tyhmää läppää, jolle kaikki nauro, ei siks et se ois hauskaa, vaan siks et se kuulostaa tyhmält ku mä sen sanon.
Se joka pomppi ympäriinsä koko ajan eikä sietäny alakulosii ihmisii.
Siis, tottakai mulla on aina ollu omat ongelmani.
Mut jotenki oon vaa aina kans osannu sulkee ne hyvin päästä.
Ja oon aina pystyny puhuu niist kavereille, ainaki parille hyvälle kaverille, ja taakka on helpottunu.
Nyt mä en pysty siihen.

Mun päähän särkee.
On särkeny siit illast asti, ku mä sain tietää et isä kuolee.
Se on sellast passiivista.
Se jyskytys on koko ajan tuol takaraivos, mut koska se on siel koko ajan, nii mä pystyn olee ajattelematta sitä.
Välillä se yltyy nii pahaks, et tekis mieli huutaa ja kiljuu, repii hiukset pois päästä ja itkee.
Eikä särkylääkkeet auta.

Ja ku mulla on ihan järkyttävä ahistus siitä, et aina ku suljen silmäni nii ajattelen, et onkohan isä enää täällä ku avaan ne?
Tuleekoha isä tolta kauppareissulta takas?
Tuleeks isä sielt sairaalast himaa, vaikka se oliki vaa tarkastuskäynti?
Must tuntuu, et tää kaikki ois ollu helpompaa, jos tää ois tapahtunu nopeesti.
Ku ruoskan sivallus.
Et yhtäkkii se ois vaan menny pois.
Tai et sairaalast ois tullu soitto.
Hirveelthän toi kuulostaa.
Ei, mä en tarkota sitä et mä haluisin et mun isä kuolee.
Mä nyt tässä yritän ajaa sitä takaa, että ku mun on niin vaikee olla tääl himas, koska mua ahistaa tääl niin paljon, eikä must oo sillon mitää iloo kenellekkää.
Ja tiedän, et siit tulee isälle paha olla.
Et mua ahistaa olla sen lähel.
Sen takii en ookkaa selittäny siit slle.
Onneks on tänää töissä iltavuoro.
Ku tuun kotii nii vanhemmat on luultavasti jo nukkumas.

"Me taistellaan"

Tää päivä on ollu ehkä tähän mennessä vaikein.
Mä oon vaan koko päivän ajatellu.
Ajatellu tota syöpää.
Töissä pystyin sen hetkeks unohtaa, mut heti ku istahdin junaa nii kaikki taas vyöry päälle.
Eks tää helpota ikinä?
Ja siihen ei sit auttanu se et ku tulin himaa nii vanhemmil näytti olevan huono päivä.
Jokasest asiast sain kuulla kommenttia, tänää en saanu lähtee ulos sen takia että vietetään "koti-ilta"
toisin sanoen, mä istun koneella, Isä on nukkumassa koska se on nykyää tosi väsyny noitten lääkkeitten takia ja mutsi kattoo telkkaria.
Kyl me tossa syötiin yhessä äsken, ekaa kertaa piiitkään aikaan.
Toivottavasti ei oo vika kerta.
Koko ajan mä ajattelen et kaikki on nyt vika kerta.
Tää on vika syksy isän kaa.
Tää saattaa olla vika kerta ku nään isän.
Äsken vietin vikoja synttäreitä iskän kanssa.
Kohta vietetään vikaa joulua.
Ei sen kuuluis mennä näin.
Mä olen vasta nuori,
helvetti soikoon.
Mä olen viistoista!
Mun sisko on kolmetoista.
Minkä takii me joudutaan tää kestää?
Mä ymmärrän, et näin se menee oikein.
Et mä joutuisin kuitenki joku päivä luopumaan mun vanhemmista, melkeenpä kaikki sen joutuu jossain vaiheessa elämää tekemään.
Mut se ei vaan oo oikein et meijän täytyy tehä se näin aikasin.
Isä ei esimerkiks ikinä tuu näkemään mun lapsia.
Sen lapsenlapsia.
Se ei tuu ikinä näkemään ku meen naimisiin.
Tai muutan pois kotoa.
Hankin koulutuksen.
Se ei oo enää sillon mun vierellä, ja se ei saa enää olla ylpee musta.
Mulla on koko ajan sellanen olo, et mun täytyy olla parempi.
Mun täytyy olla täällä se vahva ja kestää.
Ku muut ei kestä.
Mä haluun et Isä pystyy olee musta ylpee loppuun saakka.
Et se pystyy viel joskus sanomaan että kattokaa, tää on mun tytär, ja on muuten ihan helvetin hieno tytär!

Mun veli tuli käymään tossa tunti sitten.
Se on asunu omillaan jo vähän yli kolme vuotta, se on nyt parikymppinen.
Kyl siitki näki et se kärsii ja se on surullinen, vaikkei ne oo isän kans ollukkaa hirveen läheisii pitkää aikaa.
Ne jutteli siin hetken isän kanssa, puhu tost sairaudest, ja sit äiti sano et "mut me taistellaan"
Mä meinasin rupee huutaa ja itkee siin et mitä helvettiä me tässä enää taistellaan, faija kuolee, ja se on varma.
Taisteleminen on iha turhaa, miks te annatte ittellenne turhaa toivoa?!
Mä en pysty enää ajatella et faija selviäis.
Mä hankin itteni jo valmiiks tähän tilaan, ruoskin itteeni ja itken ne itkut nytten.
Mä en haluu että se menee siihen et mä kelaan koko ajan et joo isä selviää.
Koska sitten ku se kuolee...
Mä en selviäis siitä.
En mä oo varma selviäinks mä nyttenkää.

"Isi on susta tosi ylpee"

Tajusin just, et elän mun elämää nykyää ku sumussa.
Kaikki päivät on samanlaisii, rutiinilla mennään,
mä oon ihan turta.
Mä herään aamulla, lähen kouluun, täl hetkel töihin, tuun pois sieltä, käyn himassa, lähen ulos, tuun kotiin.
Mä oon nykyään tosi paljon kavereitten kanssa.
Mun on vaa vaikeeta olla kotona.
Kotona ajattelee vaa koko ajan sitä, että minkälaista tääl on sitten ku se tapahtuu.
Se et mul ei oo enää isää.
Kavereitten kaa pystyy ees hetkeks unohtaa, mitä on tapahtumassa.
Kunnes se sit jossain vaihees aina kolahtaa.
"Mä oon täällä pitämässä hauskaa, ku mun isä on kotona ja ihan varmasti haluis et mä oon siel sen kanssa"
Ja sit se menee siihen et kaikki muut nauraa ja pitää hauskaa mut mä en pysty nauraa mukana.
Niin kliseiseltä ku se kuulostaaki, mun on nykyää vaikee olla onnellinen.
Vuos sitte mä kelasin et toi lause sopi muhun,
mut nyt mä tajuun,
et mä en tienny noitten sanojen merkitystä.
Nyt mä tiedän.
Ja toivon etten tietäis.
Ku selitin iskälle tossa vähä aikaa sitten siitä et hankin sen työharjottelupaikan, ja meinaan hoitaa sen homman hyvin, nii yhtäkkii silt kuuluu
"Isi on susta tosi ylpee"
Nous pala kurkkuun.
Ei meijän perhees hirveen usein jaella tunteenosotuksii,
ja toi on mulle iso juttu.
Tää on surullista et vast tälläses tilantees tajuu, kuinka tärkee perhe on..
Toivoisin et olisin tajunnu sen jo pari vuotta sitten.
En mä mikää unelmatytär oo ollu, eikä mun vanhemmat oo todellakaan ansainnu sellasta käytöstä miten oon täs viime vuodet käyttäyny.
Näist teksteist tulee nyt tosi hajanaisii, mut ittellenihä mä tätä blogii kirjotan. En mä pysty pitää muutenkaa mun ajatuksii kasassa, joten miks niitten pitäis olla mun blogis järjestyksessä?
Kaikkein hirveintä on, ku joku sanoo et ottaa osaa, tai ymmärtää miltä musta tuntuu.
Mä en tiedä minkä takii mä en kestä sitä. Tai siis, jos joku sanoo et tajuu milt must tuntuu, nii mulla rupee keittää sen takii ku tiedän ettei ne voi tajuu. Ei hirveen monel mun lähipiiris oo mitään tälläst sattunu.
Nyt tuli hrivee olo.
Äiti puhuu tuol puhelimes jonkun kanssa, selittää ihan rauhallisella äänellä, ihan ku puhuis säästä, että isä haluu honkaniemen hautausmaalle, siunaustilaisuuden jälkee on kahvi ja isä laitetaan uurnaan.
Muutenki on hirveetä ku tulee puhetta tollasesta.
Miten me voidaan puhua siitä niin rauhallisesti?
Siitä että mun isä kuolee kohta, et kohta mä en enää kuule sen ilost lauluu keittiöst ku se tekee ruokaa boksereillaa ja tanssii siin samal, tai et se ei oo kohta enää selittämäs tarinoita sen villistä nuoruudesta, nyrkkeilyajoista, tai sitä ku se raivoo mulle siitä et jätän astioit ympäriinsä.
Ihan varmasti tulee ikävä sitäki.
Me mennään lauantaina koko perhe leffaa.
Seki ollaa tehty viimeks ku olin jotain 6v.
Sitäkää ei ois tehty jos isä ei ois sairastunu.
Miks?
Miks me ei tajuttu tälläsii juttui aiemmin?

"Pinja, iskä on nyt tosi huonossa kunnossa"

Ajattelin nyt rupee pitää blogia, koska mun pää ei enään kestä tätä.
Mun isällä on syöpä.

Kaks viikkoa sitten, mulla oli isoskoulutus. Sitä oltiin jo ootettu, näki taas vanhoi riparilaisii ja pääs hoilaamaan ihan täysii kirkossa, vaikken mä mihinkää jumalaan uskokkaan.
Siel oli ihan sairaan kivaa, mitä nyt vähän varjosti se, että tiesin et äiti ja iskä oli aamulla menny peijaksen sairaalaan tutkimaan iskän tosi outoi oireita. Sille oltii jo aijemmin todettu verenpainetauti, mut lääkkeet vaa ei ruvennu tehoomaa. Iskä oli saanu kohtauksii, jossa se ei saa otetta sen kehon vasempaan puoleen, se näki vasemmal silmäl kaiken kahtena ja se sai ihan järkyttävän pahoja päänsärkyjä. Verenpaineetki oli koholla.
Iskä oltiin kaks kertaa jonku kuukauden sisällä viety peijaksen sairaalaan ambulanssilla, koska se oli menny nii huonoon kuntoon.
...Tunnissa se oltiin sieltä lähetetty takasin, ja diagnoosina oli migreeni.
No kumminki, nyt kaks viikkoo sitte, oltiin jo siskon kaa illal jo vähä ihmetelty et ei siel sairaalas nii kauan voi mennä. Kelattiin et ne oli menny moottoripyörätallille tai jotain.
Mä olin jo jonki aikaa pelänny et iskällä on jotain pahempaa, tyyliin aivokasvain.
Isoskoulutuksen jälkeen Äiti soittaa et missä mä oon, ja mun pitäis tulla nyt nopee kotiin, sillä on tärkeetä asiaa. Pinja, iskä on nyt tosi huonossa kunnossa.
Mä ajattelin heti, et nyt se on se aivokasvain.
Äkkii puoljuoksuu kotiin, koko matkan ajattelin et jos sillä nyt jotain on, nii sä et itke, sä et tee muille huonoo oloo, sä et itke, se selvii siitä, ihan sama mitä on mut sä et itke.
En mä tiiä miks.
Mut mun on vaa vaikee näyttää muille et mua sattuu.
Varsinki kotona.
Sit mä tuun sisään, avaan oven, ja mutsi seisoo eteisessä.
Se kattoo mua ja sanoo et iskällä on syöpä.
Mä menin iha sekasin.
Siis täh?
Syöpä?
Eiks sen pitäny olla joku aivokasvain?
Mistä se nyt on syövän saanu?
Just oltiin alkukesäst puhuttu siitä että ku Iskän oma isä kuoli keuhkosyöpään, ja että se kulkee suvussa. Ja että iskä on onnellinen ettei se oo saanu sitä.
Syöpä?
Keuhkoissa, ja se on levinny aivoihin.
Mut lääkäri painotti sitä, että luultavasti tulee selviimään, syöpää ei voida leikata siltä pois mut se pystyy elää sen kanssa.
Ja sitte mä itkin.
Puoltoista viikkoo me sitte mentii joka päivä sairaalaan, äiti oli koko vierailuajan, ja aina ku mä sinne menin nii päätin, että nyt oon koko vierailuajan loppuun.
Enhän mä ikinä siihen pystyny.
Nähä oma isä, joka on aina ollu hyvässä kunnossa, mahaa lukuunottamatta, sairaalasängyssä, letku kädessä, pyörätuoli sängyn vieressä.
Mä en vaan pystyny siihen.
Viime keskiviikkona se sitte pääs sielt sairaalast pois.
Siis hetkeks.
Ja torstaina ne kävi meilahden sairaalassa, jossa Isän oma isä oli kuollu.
Lisää tutkimuksia.
Torstai iltana äiti ja iskä pyys meijät keittiöön.
Et on taas asiaa.
Se syöpä, se on pahempi mitä annettii ymmärtää.
Iskällä on elinaikaa puol vuotta, jos nyt sitäkää.
Me myydään prätkä ja auto, me turvataan meijän eläminen sen jälkeen ku iskä on kuollu.
Kyl tässä nyt selvitään.
Hankitaan iskälle hyvät loppupäivät.

Siis mitä?
Häh?
Mä en nyt ihan ymmärtäny.
Enkä kyllä ymmärrä vieläkään kunnolla.
Syöpä, joka on levinnyt aivoihin ja verenkiertoon,
syöpä jota ei voida leikata,
syöpä johon isä kuolee.
Syöpäsyöpäsyöpä!
Miten se meijän perheelle sattu?
Siis, tätähän vaan kuulee kaikilta, ja sitten päivitellään et miten hirvee sairaus syöpä on, ja sitte kysytään että mitä tehään huomenna.
Ei se oo ollu nii ajattelemisen arvonen juttu.
Ja sitte.
Ei tää voi sattuu meille.
Ei vaan voi.
Iskä on ollu mulle nyt viime aikoina tosi tärkee, ja oon tutustunu siihe uudestaa.
Kaikki sanoo, et eks nyt oo hyvä et teil on hyvät välit sitte ku se nukkuu pois.
Pointti on siinä, että kaikki tärkee otetaan multa aina pois.