"Isi on susta tosi ylpee"

Tajusin just, et elän mun elämää nykyää ku sumussa.
Kaikki päivät on samanlaisii, rutiinilla mennään,
mä oon ihan turta.
Mä herään aamulla, lähen kouluun, täl hetkel töihin, tuun pois sieltä, käyn himassa, lähen ulos, tuun kotiin.
Mä oon nykyään tosi paljon kavereitten kanssa.
Mun on vaa vaikeeta olla kotona.
Kotona ajattelee vaa koko ajan sitä, että minkälaista tääl on sitten ku se tapahtuu.
Se et mul ei oo enää isää.
Kavereitten kaa pystyy ees hetkeks unohtaa, mitä on tapahtumassa.
Kunnes se sit jossain vaihees aina kolahtaa.
"Mä oon täällä pitämässä hauskaa, ku mun isä on kotona ja ihan varmasti haluis et mä oon siel sen kanssa"
Ja sit se menee siihen et kaikki muut nauraa ja pitää hauskaa mut mä en pysty nauraa mukana.
Niin kliseiseltä ku se kuulostaaki, mun on nykyää vaikee olla onnellinen.
Vuos sitte mä kelasin et toi lause sopi muhun,
mut nyt mä tajuun,
et mä en tienny noitten sanojen merkitystä.
Nyt mä tiedän.
Ja toivon etten tietäis.
Ku selitin iskälle tossa vähä aikaa sitten siitä et hankin sen työharjottelupaikan, ja meinaan hoitaa sen homman hyvin, nii yhtäkkii silt kuuluu
"Isi on susta tosi ylpee"
Nous pala kurkkuun.
Ei meijän perhees hirveen usein jaella tunteenosotuksii,
ja toi on mulle iso juttu.
Tää on surullista et vast tälläses tilantees tajuu, kuinka tärkee perhe on..
Toivoisin et olisin tajunnu sen jo pari vuotta sitten.
En mä mikää unelmatytär oo ollu, eikä mun vanhemmat oo todellakaan ansainnu sellasta käytöstä miten oon täs viime vuodet käyttäyny.
Näist teksteist tulee nyt tosi hajanaisii, mut ittellenihä mä tätä blogii kirjotan. En mä pysty pitää muutenkaa mun ajatuksii kasassa, joten miks niitten pitäis olla mun blogis järjestyksessä?
Kaikkein hirveintä on, ku joku sanoo et ottaa osaa, tai ymmärtää miltä musta tuntuu.
Mä en tiedä minkä takii mä en kestä sitä. Tai siis, jos joku sanoo et tajuu milt must tuntuu, nii mulla rupee keittää sen takii ku tiedän ettei ne voi tajuu. Ei hirveen monel mun lähipiiris oo mitään tälläst sattunu.
Nyt tuli hrivee olo.
Äiti puhuu tuol puhelimes jonkun kanssa, selittää ihan rauhallisella äänellä, ihan ku puhuis säästä, että isä haluu honkaniemen hautausmaalle, siunaustilaisuuden jälkee on kahvi ja isä laitetaan uurnaan.
Muutenki on hirveetä ku tulee puhetta tollasesta.
Miten me voidaan puhua siitä niin rauhallisesti?
Siitä että mun isä kuolee kohta, et kohta mä en enää kuule sen ilost lauluu keittiöst ku se tekee ruokaa boksereillaa ja tanssii siin samal, tai et se ei oo kohta enää selittämäs tarinoita sen villistä nuoruudesta, nyrkkeilyajoista, tai sitä ku se raivoo mulle siitä et jätän astioit ympäriinsä.
Ihan varmasti tulee ikävä sitäki.
Me mennään lauantaina koko perhe leffaa.
Seki ollaa tehty viimeks ku olin jotain 6v.
Sitäkää ei ois tehty jos isä ei ois sairastunu.
Miks?
Miks me ei tajuttu tälläsii juttui aiemmin?