Ainoo mitä mä pystyn tehä, on kattoo vierestä.

Joka aamu herääminen tuntuu vaan vaikeammalt.
Joka aamu mä ajattelen, et onks täs missään enää mitään järkee.
Miks mä ees nousen sängyst ylös?

Minuutti minuutilta,
tunti tunnilta,
viikko viikolta,
se hetki lähestyy.

Mä en vaan enää kestä.
Mun päähän särkee aivan hillittömästi koko ajan, mä saatan saada iha järkyttävii itkukohtauksii keskel päivää.
Joskus tuntuu, et ois vaan ollu niin parempi jos se ois minä eikä faija.
luultavasti kestäisinki sen paremmin ku täl hetkel.
Se on vaa hirveet nähä ku toinen suree, tai ku se ottaa noit lääkkeit.
Tai ku tietää miten se kuihtuu pois.
Se ihminen tekee tos hidast kuolemaa.
Ja ainoo mitä mä pystyn tehä, on vaa kattoo vierestä.

Mä en enää haluu olla ulkona kavereitten kaa.
Jotenki tuntuu nii tyhmält et ne pitää siin hauskaa ja mä mietin et minkälaisii kukkii isän hautajaisii hankitaa.
Mut en mä haluis olla täälläkää.

Mun on nykyää tosi vaikee tehä minkäänlaisii päätöksii.
Ja sen takii oonki varmaa loukannu aika monii mun lähipiiristä.
Mä en tee sitä tahallani.
Mun pään sisällä on vaan niin iso solmu, ja aina ku yritän avata sitä, nii se vaan kiristyy.
Mun ajatukset ei kulje, en osaa miettii mitään selvästi tai loppuun.
Stressaan ihan kaikesta, pienimmistki jutuist.
Kaikki kaatuu päälle.

Oon ajatellu ottaa tatuoinnin.
Siin ois siivet ympärillä, ja keskel olevas tekstis lukis "Daddy's little girl"