Joka päivä mä vaivun syvemmälle tähän olotilaan

Iltasin tulee sellanen olo,
et se pimeys vois nielasta kaiken.
Et se vois ottaa mut mukaansa,
ja kohta mua ei enää ois.
Tulee sellanen olo,
et se pimeys söis mut sisältäpäin.
Ja niinhän se syökin.

Se pimeys, joka varjostaa tulevaa.
Jokaisesta askeleesta jonka mä otan,
saattaa seurata kaksi askelta taaksepäin.

Mun tulevaisuus on pimennossa.
Mun koko elämä on pimennossa.
Mulla ei oo mitään tarkkaa suunnitelmaa mun elämälle.
Ei ees mitään epätarkkaa.
Mun ajatukset lentää koko ajan jonnekkin kauas pois,
Mut ei sekään auta.

We need more hope,
We need more love,
We need more something to keep holding on.
But where can we get that,
In this cold, cruel world?

Must tuntuu et tää maailma on pettäny mut.
Ja jos joku Jumala on olemassa, nii se ainaki.

Joka päivä,
mä vaivun syvemmälle tähän olotilaan,
enkä mä pääse ylös.
Ihan niinku istuis jonku kuopan pohjalla, ja yrittäis nousta seisomaan,
mut jalat ei vaan kanna.
Puhumattakaan siitä, miten sielt kuopast vois päästä pois.

Koko ajan ylhäältä paistaa pohjalle pieni valo,
mut se kuoppa syvenee koko ajan,
ja valo menee vaan kauemmaks ja kauemmaks.

Mä tukehdun.
Ainaki must tuntuu siltä.
Mä en saa happea,
musta tulee sokee,
musta tulee kuuro,
musta tulee rampa.