Ihan näin ensimmäiseksi,
kiitos,
ootte ihan mahtavii lukijoita!
Kiitos että jaksatte seurata ja lukee aika paljolti samoja juttuja joka päivä mitä mä tänne vuodatan.
Auttaa et tietää et melkeenpä tuntemattomat ihmiset välittää sen verran.
Eli siis, Isä meni eilen sairaalaan.
Jäi sit sinne yöks.
Sil nous kuume eilen tosi korkeelle, lähemmäks neljääkymmentä, ja nyt sil on keuhkokuume.
En ihan varmasti viel tiedä, mut jotain märkäpesäkkeitä sinne keuhkoihin on tullu sen kasvamen ympärille.
Eli paha, paha, paha.
Kattoo nyt et millon se pääsee pois sielt.
Rupee vaa turhauttaa ku aina ku otetaa yks askel eteenpäin nii sen jälkee mennää kaks askelt taaksepäin.
9½ tuli matikankokeesta, yhtäkkii oon taas jaksanu rupee panostaa kouluun.
En mä tiiä miks,
ehkä se on se näyttämisen halu.
Haluun näyttää kaikille, koko maailmalle, ja etenki isälle, et hei mä pärjään, mä pystyn menee lukioon, mä osaan.
Ja kasin ajan mä sain koko ajan pelkkii nelosii matikasta.
Nyt ei vaa pystyny näyttää tota koetta.
ois ollu ihan kiva esitellä se isälle.
Ehkä tost hurautan skootterilla peijakseen, haluun muutenki nähä et miten se voi.
Isä ei meinaa ottaa stytostaatteja.
Ainaki näin se ajatteli viel pari päivää sitte.
Ku ne ei kumminkaa välttämättä paranna sitä elinikäennustetta, ja jos parantaa nii kait vaan parilla kuukaudella.
Plus et stytostaatit yleensä saa ihmisen tosi kipeeks, ja sillon on ihan sairaan altis kaikille sairauksille.
Isä sano et se haluu lähtee täält arvokkaasti,
ja kyl mä sitä päätöstä kunnioitan.
Se ei haluu kokee sitä täydellistä romahtamista,
varsnki nyt ku sil on menny tosi hyvin.
Ei siit ihmisest ees huomais et sil on syöpä.
Mitä nyt et se on jotenki pienentyny silmis.
Mut tarmoo riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti