Olin tänään yhen tosi hyvän ystävän kanssa leffassa,
Autto kummasti saamaan ajatukset pois koko täst rumbasta.
Yleensä mua ahistaa läheisyys.
Siis, on tosi harvoja ihmisiä joitten kanssa läheisyys ei ahista.
Ja nyt ei ahistanu,
joka oli tosi hyvä juttu.
Kävin tänää sairaalassa.
Oli hirveet nähä iskä taas siin sairaalasängys.
Se näyttää niin hauraalta..
Mä en pystyny olee siel kauaa, vaik olisin halunnu.
Muutenki, sairaalat ei oo mitää mun mielipaikkoja, ja tuli tosi huono olo ku näki isän siin kunnossa.
Se pääsee ehkä maanantaina pois, riippuu mitkä on viipalekuvausten tulokset.
..Hirveet ajatella et tää saattaa olla isän vika reissu.
Ei sais ajatella nii.
Mut pakko.
Tuli siel sairaalas sellanen olo, et tää ois mun syytä.
Et mun takii isä on sairaalas.
Se on muutenki niin huonos kunnossa, ja se saa pienimmänki pöpön.
Jos mä oon kantanu jotain pöpöö, ku oon liikkunu ulkona vähis vaatteissa?
Tai jos se on stressaantunu liikaa mun takia?
Oonks mä käyttäytyny nii huonosti?
Voisko se johtuu siitä?
Tollasii ajatuksii vaan pyörii mun päässä.
Eikä ne lähe pois, seuraa mua vaan kaikkialle.
Yritä tässä nyt sitte olla urhee.
Tuntuu, et ois väärin puhuu näist asioist.
Väärin kirjottaa täst.
Et mä oon heikko ku kirjotan tai selitän kenellekkään tästä.
Vaikka kirjottaminen auttaa.
Ku saan siirrettyy nää ajatukset tohon ruudulle,
tuntuu, et ne vähän selkeytyy.
Vaikka tää teksti on ehkä hieman vaikeasti luettavaa,
kirjotan vaan pelkkää tajunnanvirtaa, ja teksti pomppii aiheesta aiheeseen.
Mut ku mä kirjotan, nii must tuntuu, et se hemmetin tiukka solmu mun päässä höllentyy aina vähän.
Mä yritän olla vahva.
Mun ulkokuori saattaa olla vahva.
Mut must tuntuu et sisältä mä oon ihan palasina.
Pelkkä tuulahdus saa mun maailman aina ihan sekasin.
Ihan ku pinois littanii kivii torniks.
Jos yhtä kivee yrittää välistä ottaa pois, on varma, et koko torni romahtaa.
Rankka lapsuus kasvattaa vahvan aikuisen?
Eks se jotenki nii menny?
Toivon, et toi on totta.
Vaikkei täl hetkel ihan tunnukkaa siltä.
Mulla on sellanen olo, et oon yksin tässä tilantees.
Ja ehkä oonki.
Kyllähän tääl on ihmisii jotka haluu tukee mua.
Haluu ymmärtää.
En mä sitä kiistä.
Mut mistä mä löydän jonkun joka oikeesti tajuu?
Hei, ei ei ei et saa syyttää itseäsi :(
VastaaPoistaVoi vitsit, mikään tässä ei nyt oo varmastikaan sun syytäs, älä syyttele itteäs! Ja musta tää on ihan hyvin luettavissa, ja tajunnanvirtaa on kiva lukea:) joskus mua alkaa iktettämään sun "puolesta". Ja mä toivon koko sydämeni pohjasta, mä niin toivon, että se solmu sun päässäs suoristuu ja aukee kokonaan joskus! Ja minkä elokuvan katoitte? :D
VastaaPoistaLoppujen lopuksi kukaan ei tule ymmärtämään kipuasi ja sitä mitä käyt nyt läpi. Menetin itse itselleni rakkaan ihmisen puoli vuotta sitten syöpään, mutta en voisi sano että ymmärrän sinua. Niin julmaa, kuin se onkin. Mutta loppujen lopuksi et ole yksin, vaikka tuntuukin siltä. Usko pois, ikävä ei lähde ikinä mihinkään mutta ajan kanssa kaikkeen tottuu. Laittele joskus viestiä, jos siltä tuntuu.
VastaaPoistaSun blogilla on ihana tausta! :)
VastaaPoistahttp://shewearsit-well.blogspot.com/