"Me taistellaan"

Tää päivä on ollu ehkä tähän mennessä vaikein.
Mä oon vaan koko päivän ajatellu.
Ajatellu tota syöpää.
Töissä pystyin sen hetkeks unohtaa, mut heti ku istahdin junaa nii kaikki taas vyöry päälle.
Eks tää helpota ikinä?
Ja siihen ei sit auttanu se et ku tulin himaa nii vanhemmil näytti olevan huono päivä.
Jokasest asiast sain kuulla kommenttia, tänää en saanu lähtee ulos sen takia että vietetään "koti-ilta"
toisin sanoen, mä istun koneella, Isä on nukkumassa koska se on nykyää tosi väsyny noitten lääkkeitten takia ja mutsi kattoo telkkaria.
Kyl me tossa syötiin yhessä äsken, ekaa kertaa piiitkään aikaan.
Toivottavasti ei oo vika kerta.
Koko ajan mä ajattelen et kaikki on nyt vika kerta.
Tää on vika syksy isän kaa.
Tää saattaa olla vika kerta ku nään isän.
Äsken vietin vikoja synttäreitä iskän kanssa.
Kohta vietetään vikaa joulua.
Ei sen kuuluis mennä näin.
Mä olen vasta nuori,
helvetti soikoon.
Mä olen viistoista!
Mun sisko on kolmetoista.
Minkä takii me joudutaan tää kestää?
Mä ymmärrän, et näin se menee oikein.
Et mä joutuisin kuitenki joku päivä luopumaan mun vanhemmista, melkeenpä kaikki sen joutuu jossain vaiheessa elämää tekemään.
Mut se ei vaan oo oikein et meijän täytyy tehä se näin aikasin.
Isä ei esimerkiks ikinä tuu näkemään mun lapsia.
Sen lapsenlapsia.
Se ei tuu ikinä näkemään ku meen naimisiin.
Tai muutan pois kotoa.
Hankin koulutuksen.
Se ei oo enää sillon mun vierellä, ja se ei saa enää olla ylpee musta.
Mulla on koko ajan sellanen olo, et mun täytyy olla parempi.
Mun täytyy olla täällä se vahva ja kestää.
Ku muut ei kestä.
Mä haluun et Isä pystyy olee musta ylpee loppuun saakka.
Et se pystyy viel joskus sanomaan että kattokaa, tää on mun tytär, ja on muuten ihan helvetin hieno tytär!

Mun veli tuli käymään tossa tunti sitten.
Se on asunu omillaan jo vähän yli kolme vuotta, se on nyt parikymppinen.
Kyl siitki näki et se kärsii ja se on surullinen, vaikkei ne oo isän kans ollukkaa hirveen läheisii pitkää aikaa.
Ne jutteli siin hetken isän kanssa, puhu tost sairaudest, ja sit äiti sano et "mut me taistellaan"
Mä meinasin rupee huutaa ja itkee siin et mitä helvettiä me tässä enää taistellaan, faija kuolee, ja se on varma.
Taisteleminen on iha turhaa, miks te annatte ittellenne turhaa toivoa?!
Mä en pysty enää ajatella et faija selviäis.
Mä hankin itteni jo valmiiks tähän tilaan, ruoskin itteeni ja itken ne itkut nytten.
Mä en haluu että se menee siihen et mä kelaan koko ajan et joo isä selviää.
Koska sitten ku se kuolee...
Mä en selviäis siitä.
En mä oo varma selviäinks mä nyttenkää.