"Pinja, iskä on nyt tosi huonossa kunnossa"

Ajattelin nyt rupee pitää blogia, koska mun pää ei enään kestä tätä.
Mun isällä on syöpä.

Kaks viikkoa sitten, mulla oli isoskoulutus. Sitä oltiin jo ootettu, näki taas vanhoi riparilaisii ja pääs hoilaamaan ihan täysii kirkossa, vaikken mä mihinkää jumalaan uskokkaan.
Siel oli ihan sairaan kivaa, mitä nyt vähän varjosti se, että tiesin et äiti ja iskä oli aamulla menny peijaksen sairaalaan tutkimaan iskän tosi outoi oireita. Sille oltii jo aijemmin todettu verenpainetauti, mut lääkkeet vaa ei ruvennu tehoomaa. Iskä oli saanu kohtauksii, jossa se ei saa otetta sen kehon vasempaan puoleen, se näki vasemmal silmäl kaiken kahtena ja se sai ihan järkyttävän pahoja päänsärkyjä. Verenpaineetki oli koholla.
Iskä oltiin kaks kertaa jonku kuukauden sisällä viety peijaksen sairaalaan ambulanssilla, koska se oli menny nii huonoon kuntoon.
...Tunnissa se oltiin sieltä lähetetty takasin, ja diagnoosina oli migreeni.
No kumminki, nyt kaks viikkoo sitte, oltiin jo siskon kaa illal jo vähä ihmetelty et ei siel sairaalas nii kauan voi mennä. Kelattiin et ne oli menny moottoripyörätallille tai jotain.
Mä olin jo jonki aikaa pelänny et iskällä on jotain pahempaa, tyyliin aivokasvain.
Isoskoulutuksen jälkeen Äiti soittaa et missä mä oon, ja mun pitäis tulla nyt nopee kotiin, sillä on tärkeetä asiaa. Pinja, iskä on nyt tosi huonossa kunnossa.
Mä ajattelin heti, et nyt se on se aivokasvain.
Äkkii puoljuoksuu kotiin, koko matkan ajattelin et jos sillä nyt jotain on, nii sä et itke, sä et tee muille huonoo oloo, sä et itke, se selvii siitä, ihan sama mitä on mut sä et itke.
En mä tiiä miks.
Mut mun on vaa vaikee näyttää muille et mua sattuu.
Varsinki kotona.
Sit mä tuun sisään, avaan oven, ja mutsi seisoo eteisessä.
Se kattoo mua ja sanoo et iskällä on syöpä.
Mä menin iha sekasin.
Siis täh?
Syöpä?
Eiks sen pitäny olla joku aivokasvain?
Mistä se nyt on syövän saanu?
Just oltiin alkukesäst puhuttu siitä että ku Iskän oma isä kuoli keuhkosyöpään, ja että se kulkee suvussa. Ja että iskä on onnellinen ettei se oo saanu sitä.
Syöpä?
Keuhkoissa, ja se on levinny aivoihin.
Mut lääkäri painotti sitä, että luultavasti tulee selviimään, syöpää ei voida leikata siltä pois mut se pystyy elää sen kanssa.
Ja sitte mä itkin.
Puoltoista viikkoo me sitte mentii joka päivä sairaalaan, äiti oli koko vierailuajan, ja aina ku mä sinne menin nii päätin, että nyt oon koko vierailuajan loppuun.
Enhän mä ikinä siihen pystyny.
Nähä oma isä, joka on aina ollu hyvässä kunnossa, mahaa lukuunottamatta, sairaalasängyssä, letku kädessä, pyörätuoli sängyn vieressä.
Mä en vaan pystyny siihen.
Viime keskiviikkona se sitte pääs sielt sairaalast pois.
Siis hetkeks.
Ja torstaina ne kävi meilahden sairaalassa, jossa Isän oma isä oli kuollu.
Lisää tutkimuksia.
Torstai iltana äiti ja iskä pyys meijät keittiöön.
Et on taas asiaa.
Se syöpä, se on pahempi mitä annettii ymmärtää.
Iskällä on elinaikaa puol vuotta, jos nyt sitäkää.
Me myydään prätkä ja auto, me turvataan meijän eläminen sen jälkeen ku iskä on kuollu.
Kyl tässä nyt selvitään.
Hankitaan iskälle hyvät loppupäivät.

Siis mitä?
Häh?
Mä en nyt ihan ymmärtäny.
Enkä kyllä ymmärrä vieläkään kunnolla.
Syöpä, joka on levinnyt aivoihin ja verenkiertoon,
syöpä jota ei voida leikata,
syöpä johon isä kuolee.
Syöpäsyöpäsyöpä!
Miten se meijän perheelle sattu?
Siis, tätähän vaan kuulee kaikilta, ja sitten päivitellään et miten hirvee sairaus syöpä on, ja sitte kysytään että mitä tehään huomenna.
Ei se oo ollu nii ajattelemisen arvonen juttu.
Ja sitte.
Ei tää voi sattuu meille.
Ei vaan voi.
Iskä on ollu mulle nyt viime aikoina tosi tärkee, ja oon tutustunu siihe uudestaa.
Kaikki sanoo, et eks nyt oo hyvä et teil on hyvät välit sitte ku se nukkuu pois.
Pointti on siinä, että kaikki tärkee otetaan multa aina pois.